Väittäisin, että suurin osa meistä ihmisistä on kiinnostunut avaruudesta. Aina on joku ihmettelemässä, että mikä oli se kirkas tähti, joka tuikki meidän ikkunaan tai koiranulkoiluttajat ovat ihastelemassa edellisen illan revontulia.
Jos ihminen haluaa olla itsekseen ja ajatella rauhassa, voi kävellä ulkona pimeässä ja tarkkailla taivasta. On huikaisevaa tuntea miten pieni itse on Maapallon pinnalla ja miten pieni Maa on maailmankaikkeudessa, kuinka kaukana ovat kohteet, joita katselet ja kuinka vanhaa näkemäsi valo on. Löytyykö mistään yhtä ainutlaatuista paikkaa kuin Maa? Laskemalla todennäköisyyksiä, jotka huomioivat maailmankaikkeuden suuruuden, on aivan mahdollista, tai suorastaan välttämätöntä, että emme ole täällä yksin.
Kaupunkilaiset ovat valosaasteen vuoksi tottuneet melko vaatimattomaan tähtitaivaaseen. Kun viet joukon nuoria ihmisiä ensimmäistä kertaa elämässään eräretkelle jonnekin kauas katuvalojen ulottumattomiin, on useimmille taivaan näkeminen illan pimentyessä jalat alta vievä kokemus. Ihan kirjaimellisesti joku aina haluaa maata selällään sammalikossa tuijottelemassa Linnunrataa. Tuntuu, että tähtipaljous suorastaan häikäisee ja tyrmää. Silloin ymmärtää, miksi erilaiset tähtitaivaan ilmiöt ovat aikoinaan askarruttaneet ihmisten mieliä ja synnyttäneet tarinoita.
Kesä on Suomessa suloinen, mutta iltojen alkaessa hämärtyä elokuussa, ei syksyn ja talven tulo tunnu ollenkaan niin surulliselta, kun voi ruveta tarkkailemaan tähtitaivasta. Avaruus ja kosmologia ovat ehtymätön lähde ajattelulle ja mielikuvitukselle mahdollisen ja mahdottoman raja hämärtyy kiehtovalla tavalla.
Kristiina Martikainen





